Tämä oli melkoisen huono päivä.

Mieli maassa, mikään ei tunnu positiiviselta. Asiat, joiden pitäisi piristää mieltä painavat vain mielen alas. En tiedä miksi. Yritin katsoa kaksi elokuvaa tietokoneella, mutta en jaksanut keskittyä. Olisin halunnut paeta fiktioon pariksi tunniksi.

Eräs J:n mainitsema asia sai minut ahdistumaan paljon: "Sinä pystyt kaikkeen mihin haluat." Ei. En pysty. Miten pystyisin, kun minulla on puhevika, pelkään normaalia kanssakäymistä vieraiden kanssa, olen täysin, 100% arvoton itseni silmissä, minulla ei ole ollut kunnon työpaikkaa, enkä ole kyennyt hankkimaan minkäänlaista ammattia? Ajattelen itsemurhaa päivittäin.

Minua itkettää ajatus menetetystä tulevaisuudesta J:n kanssa. Minä haluaisin kivan työpaikan, haluaisin olla normaali ja menestynyt, mutta olen täysin. totaalisen. paska.

Huomenna lähden ajamaan kaupunkiin aamukymmeneltä. Laulaminen yksin autossa on mukavaa, ja se helpottaa. En pysy nuotissa, mutta onneksi kukaan ei kuule kun hoilotan Nightwishin The Poet and the Pendulumia.

Minun pitää antaa työharjoittelupaperit eräälle opettajalle, ja hakea työnantajani allekirjoitus niihin. Se pelottaa eniten. Mutta ensi keskiviikkona on tosi kyseessä, kun työharjoittelu alkaa. Olen varma, että työnantaja ja työtoverit tulevat vihaamaan minua, taikka säälimään. "Katsokaa nyt tuota puhevikaista raukkaa. Se on varmasti vähä-älyinen." Tai sitten on luvassa työpaikkakiusaamista. Noh, elämä on varsinaista paskaa jo nyt, joten mitäpä haittaa muutamasta lisäkauhallisesta olisi.

Mutta poikaystäväni sanoi, että jos oloni täällä muuttuu täysin sietämättömäksi, voisin asua hänen luonaan. Tuo ajatus auttaa hieman. Se helpottaisi erittäin paljon. Haluaisin vain... pois. Parempaan paikkaan. Mieluummin Englantiin kuin kuolemaan.

Mitäköhän luokkatoverini sanoisivat jos näkisivät tämän blogin. Kiinnostava ajatus.

Talviunta tänne, please.