En katsonutkaan Kuninkaan paluuta. Mussutin lakritsipussin sisällön kuin mikäkin sika, ja - (tämä on anonyymi blogi, joten kerron totuuden vaikka se hävettäisi) - söin puolet toisestakin lakupussista. Ällöttävä, ei itsekuria, petin itseni. Huoh. Rakastan ja vihaan ruokaa. En ole uskaltanut punnita itseäni kuukauteen. Vaatekokoni on 34/36, mutta tunnen itseni inhottavaksi. Haluaisin olla kokoa 32. Alipainoinen. Silloin olisin varmasti laiha.

 

Olo on onneton. Kaipaan jonkinlaista lohdutusta. Elämän kurjat tosiasiat tuntuvat taas heräävän henkiin pään sisällä. Eräässä Stephen Kingin kirjassa sanottiin, että yöllä ajatuksista tulee zombeja. Niin totta. Joskus tätä tapahtuu päivälläkin. Silloin minulla on mielikuva Dexter-kirjojen "Synkästä kyytiläisestä", Dark Passengerista, tummanpuhuvasta demonista, joka kuiskuttelee masentavia ja epätoivoa luovia ajatuksia korvaani. "Et selviydy koulusta, olet mitätön, sinulla on puhevika joka tekee sinusta arvottoman, et ikinä tule selvitymään nyky-yhteiskunnassa, et ikinä saa töitä." Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Niin, minulla on puhevika, joka oli pääsyy siihen miksi minua kiusattiin. Kuulostan naurettavalta puhuessani. Häpeän itseäni joka kerta, kun avaan suuni. (Useimmiten silloinkin kun olen hiljaa.) Uskon tosissani, että päädyn tekemään ns. hanttihommia, koska kukaan, ei kukaan, haluaisi palkata tällaista vammaista, inhottavaa paskakasaa alaisekseen. Kiusaajat haukkuivat minua moneksi asiaksi, mutta itse olen itseni paras kriitikko ja haukkuja. Olen helvetin, saatanan, vitun arvoton.

 

Toivon niin voivani käpertyä poikaystäväni (jota aion kutsua nimellä "J" tässä blogissa) kainaloon. Hän on ainoa, joka saa minut unohtamaan kriittiset ajatukseni. Mutta hän on 1400 km:n päässä Englannissa, tällä hetkellä katsomassa erään live-koomikon show'ta kavereidensa kanssa. Toivon olevani siellä. Vierailin hänen luonaan Englannissa heinäkuussa. Vietimme kaksi viikkoa hänen vanhempiensa luona, ja ne olivat rehellisesti sanottuna elämäni kaksi onnellisinta viikkoa. Tunsin oloni kotoisaksi ja rakastetuksi tavalla, jota en löydä vanhempieni luota.

"Another shot of whiskey
Can't stop looking at the door
Wishing you'd come sweeping
In the way you did before."

- "Need You Now", Lady Antebellum

En juo alkoholia (pelkkä ajatuskin saa voimaan pahoin), mutta ylläoleva katkelma kuvastaa tunnelmaani hyvin. Muisto siitä, kuinka J astui ovesta sisään, ja vedin hänet halaukseen. Itkettää.

Ennen en ollut romantikko... Olin katkera, kovettunut, vakuuttunut siitä että viettäisin loppuelämäni yksin, koska yksikään poika ei ollut koskaan sanonut minulle ystävällistä sanaa. Ihme ajatella, miten tilanne muuttui. Tämän suhteen lasken itseni onnekkaaksi.

Mutta poikaystäväni J onkin ainoa ystäväni, siskoani lukuunottamatta. Koulussa minulla on yksi ystävän tapainen, mutta koska emme koskaan ole yhteydessä koulun ulkopuolella, en tiedä voiko häntä laskea "oikeaksi" ystäväksi. Olen viettänyt kesäni vanhempieni maatilalla, mutta muutoin asun kaupungissa omassa asunnossa. Kohta on muutto takaisin edessä. Asunnossa vietän aikani tietokoneen tai TV:n ääressä. Minulla ei ole sosiaalista elämää.

 

Koulu ahdistaa. Työharjoittelu ahdistaa. Saatana. Se alkaa viikon kuluttua. Miten minä selviän? Haluan tämän kesän jatkuvan ikuisesti. Minä olen niin kateellinen normaaleille henkilöille, jotka eivät pelkää uusia ihmisiä, töitä, koulua.

Olen epäonnistunut.

 

Tekisi mieli nukkua talviunta, ja herätä vasta silloin kun voin tavata J:n seuraavan kerran.

 

Jospa kattoisi jonkun elokuvan ennen sänkyyn kömpimistä. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, mutta kyllästyn helposti. Tylsistyn. En enää nauti asioista kuin ennen. Kai minulla on jonkinasteinen masennus. Mutta en uskalla soittaa kellekään psykiatrille/tms. En edes tiedä kelle soittaisin. Luin lehdestä että paikkakuntani psykiatrinen osasto on kriisissä - ei yhtään psykologia. Että näin. Pelkään myös että jos joskus päätyisin psykologin juttusille, hän antaisi minulle masennuslääkettä. Pelkään niiden lihottavan. En halua olla ylipainoinen, niin kuin aiemmin elämässäni.

 

Yöllä ajatukset ovat kuin zombeja. Zombeja, jotka sanovat kylmän totuuden, ja kaivavat epätoivon esiin.

 

En haluaisi huolehtia ja pelätä koko ajan.