Uusi blogi: http://lifebeforecoffee.blogspot.com/

 

Koska Blogspot on hienompi.

Turta olo. Minun pitäisi nauttia viimeisistä lomapäivistä, mutta tunnen vain itseni tyhjäksi ja hieman surulliseksi.

Äitini osti minulle tänään ison sipsipussin ja suklaata. Menin ulos ja kaadoin sipsipussin sisällöt pellolle piiloon. Se tuntui symboliselta eleeltä. Haluan laihtua.

Tuli huono omatunto kun ajattelin äitiä, ja miten hän oli ostanut herkut juuri minulle. Anna anteeksi, äiti. En tehnyt sitä pahalla.

 

 

Tämä oli melkoisen huono päivä.

Mieli maassa, mikään ei tunnu positiiviselta. Asiat, joiden pitäisi piristää mieltä painavat vain mielen alas. En tiedä miksi. Yritin katsoa kaksi elokuvaa tietokoneella, mutta en jaksanut keskittyä. Olisin halunnut paeta fiktioon pariksi tunniksi.

Eräs J:n mainitsema asia sai minut ahdistumaan paljon: "Sinä pystyt kaikkeen mihin haluat." Ei. En pysty. Miten pystyisin, kun minulla on puhevika, pelkään normaalia kanssakäymistä vieraiden kanssa, olen täysin, 100% arvoton itseni silmissä, minulla ei ole ollut kunnon työpaikkaa, enkä ole kyennyt hankkimaan minkäänlaista ammattia? Ajattelen itsemurhaa päivittäin.

Minua itkettää ajatus menetetystä tulevaisuudesta J:n kanssa. Minä haluaisin kivan työpaikan, haluaisin olla normaali ja menestynyt, mutta olen täysin. totaalisen. paska.

Huomenna lähden ajamaan kaupunkiin aamukymmeneltä. Laulaminen yksin autossa on mukavaa, ja se helpottaa. En pysy nuotissa, mutta onneksi kukaan ei kuule kun hoilotan Nightwishin The Poet and the Pendulumia.

Minun pitää antaa työharjoittelupaperit eräälle opettajalle, ja hakea työnantajani allekirjoitus niihin. Se pelottaa eniten. Mutta ensi keskiviikkona on tosi kyseessä, kun työharjoittelu alkaa. Olen varma, että työnantaja ja työtoverit tulevat vihaamaan minua, taikka säälimään. "Katsokaa nyt tuota puhevikaista raukkaa. Se on varmasti vähä-älyinen." Tai sitten on luvassa työpaikkakiusaamista. Noh, elämä on varsinaista paskaa jo nyt, joten mitäpä haittaa muutamasta lisäkauhallisesta olisi.

Mutta poikaystäväni sanoi, että jos oloni täällä muuttuu täysin sietämättömäksi, voisin asua hänen luonaan. Tuo ajatus auttaa hieman. Se helpottaisi erittäin paljon. Haluaisin vain... pois. Parempaan paikkaan. Mieluummin Englantiin kuin kuolemaan.

Mitäköhän luokkatoverini sanoisivat jos näkisivät tämän blogin. Kiinnostava ajatus.

Talviunta tänne, please.

Heräsin yhdeksän aikaan. Makasin sängyssä uneliaana, ja huolet palasivat heti mieleeni. Huoli työharjoittelusta, joka alkaa ensi viikolla. Huomenna pitäisi ajaa kaupunkiin hakemaan opettajan ja työnantajan allekirjoitukset työharjoittelupapereihin. Se pelottaa. Säälittävää, eikö?

Aamupalani koostui isosta kupista kahvia (pieni tilkka rasvatonta maitoa ja makeutusainetta) sekä pienestä lasista rasvatonta Valion jugurttia (persikka-vadelma). Eilinen karkkisyöpöttely kaduttaa, en sitten ikinä opi. Tiedän että karkinsyönti johtaa tällaisen olotilaan, joten miksi lankean? Vastaus: kehoni on ruoanmetsästystilassa, nälässä, ja janoaa kaloripitoista ruokaa. Aion kaataa loput lakritsit roskikseen. En halua olla sika.

Tämän päivän ruokasuunnitelma (aamupalani jälkeen):

• pala Vaasan ruisleipää (70 kcal), lisäksi ehkä tomaatti ja/tai suolakurkkua, noin klo. 13:30 - 14:00
• ehkä hieman bataattimuusia, jota äitini parhaillaan tekee, klo. 16:00?
• illalla joko pieni kulho kaurapuuroa (ei maitoa, maustettu yhdellä Hermesetas-makeutusainetabletilla) tai Vaasan ruisleipää
• naposteluksi kurkkua/tomaattia/suolakurkkua
• ehkä omena
• paljon kahvia ja teetä (ei maitoa)

Ehkä suunnitelman kirjoittaminen auttaa?

 

Facebook. Sivu, johon olen koukussa mutta jota inhoan. On mukavaa lukea muiden päivityksiä, varsinkin poikaystäväni J:n kavereiden tekemisiä. Kaksi heistä oli J:n kanssa eilen erään koomikon live-esityksessä, ja yksi heistä oli sen jälkeen J:n kotona yöllä viettämässä aikaa ja syömässä grillattua. Tämä ystävä kirjoitti siitä Facebookiin. Facebook aiheuttaa minussa katkeruutta, koska kaikilla muilla on ystäviä ja kavereita jonka kanssa tehdä tuonkaltaisia juttuja. Käydä ulkona hauskanpidossa, kutsua heidät kotiin aterialle, kavereita joiden kanssa jutella.

Viimeksi kutsuin kaverin kotiin ollessani 13-vuotias, seitsemännellä luokalla. Kaksitoista vuotta sitten. Tämä ystäväni "E" hylkäsi minut samana syksynä, koska en ilmeisesti enää ollut tarpeeksi kypsä/cool/hyvä hänelle. Sen jälkeen en ole kutsunut ketään kotiin, tai käynyt kenenkään luona. Olen tottunut siihen, mutta joskus tilanne nostaa rumaa päätään ja puraisee minua. Niin kuin tänä aamuna.

 

Aion tänään katsoa muutamia jaksoja My Little Pony: Friendship Is Magic -sarjasta. Tämä suhteellisen uusi lastensarja on noussut outoon kulttistatukseen netissä nuorten miesten/teinipoikien keskuudessa. MMO-Champion-sivulla sillä on yli 8000-sivuinen faniketju. Sarja on ylisöpö, iloinen ja positiivinen, ja sen hahmot ovat kivoja. Pidän sen Flash-animaatiotekniikasta, ja se on yksi syy miksi katson sitä. Suosikkini on Pinkie Pie, vaaleanpunainen, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut poni. Ehkä pidän hänestä, koska hän on täysi vastakohtani.

Niin söpö. <3

Jos jotakuta kiinnostaa, tästä löytyy kaikki jaksot: http://www.youtube.com/user/FAQMetaOmega#g/c/A1CE788FE4AE0E13

Olisi mukavaa olla poni.

 

Silmiä kuivaa ja kirvelee. Äh. Menen kohta katsomaan TV:tä ja juomaan kahvia tai teetä. Aion myös lukea hieman Stephen Kingin Bag of Bones -kirjaa. Luen mieluiten englanniksi. Haluan hioa englannintaitoni sulavaksi ja opiskella astronomiaa Lontoossa. J ehdotti tätä eräänä iltana, ja ajatus herätti minussa unelman tulevaisuudesta. Astronomia on aihe, josta pidän todella paljon. Ehkä jonain päivänä.

En katsonutkaan Kuninkaan paluuta. Mussutin lakritsipussin sisällön kuin mikäkin sika, ja - (tämä on anonyymi blogi, joten kerron totuuden vaikka se hävettäisi) - söin puolet toisestakin lakupussista. Ällöttävä, ei itsekuria, petin itseni. Huoh. Rakastan ja vihaan ruokaa. En ole uskaltanut punnita itseäni kuukauteen. Vaatekokoni on 34/36, mutta tunnen itseni inhottavaksi. Haluaisin olla kokoa 32. Alipainoinen. Silloin olisin varmasti laiha.

 

Olo on onneton. Kaipaan jonkinlaista lohdutusta. Elämän kurjat tosiasiat tuntuvat taas heräävän henkiin pään sisällä. Eräässä Stephen Kingin kirjassa sanottiin, että yöllä ajatuksista tulee zombeja. Niin totta. Joskus tätä tapahtuu päivälläkin. Silloin minulla on mielikuva Dexter-kirjojen "Synkästä kyytiläisestä", Dark Passengerista, tummanpuhuvasta demonista, joka kuiskuttelee masentavia ja epätoivoa luovia ajatuksia korvaani. "Et selviydy koulusta, olet mitätön, sinulla on puhevika joka tekee sinusta arvottoman, et ikinä tule selvitymään nyky-yhteiskunnassa, et ikinä saa töitä." Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Niin, minulla on puhevika, joka oli pääsyy siihen miksi minua kiusattiin. Kuulostan naurettavalta puhuessani. Häpeän itseäni joka kerta, kun avaan suuni. (Useimmiten silloinkin kun olen hiljaa.) Uskon tosissani, että päädyn tekemään ns. hanttihommia, koska kukaan, ei kukaan, haluaisi palkata tällaista vammaista, inhottavaa paskakasaa alaisekseen. Kiusaajat haukkuivat minua moneksi asiaksi, mutta itse olen itseni paras kriitikko ja haukkuja. Olen helvetin, saatanan, vitun arvoton.

 

Toivon niin voivani käpertyä poikaystäväni (jota aion kutsua nimellä "J" tässä blogissa) kainaloon. Hän on ainoa, joka saa minut unohtamaan kriittiset ajatukseni. Mutta hän on 1400 km:n päässä Englannissa, tällä hetkellä katsomassa erään live-koomikon show'ta kavereidensa kanssa. Toivon olevani siellä. Vierailin hänen luonaan Englannissa heinäkuussa. Vietimme kaksi viikkoa hänen vanhempiensa luona, ja ne olivat rehellisesti sanottuna elämäni kaksi onnellisinta viikkoa. Tunsin oloni kotoisaksi ja rakastetuksi tavalla, jota en löydä vanhempieni luota.

"Another shot of whiskey
Can't stop looking at the door
Wishing you'd come sweeping
In the way you did before."

- "Need You Now", Lady Antebellum

En juo alkoholia (pelkkä ajatuskin saa voimaan pahoin), mutta ylläoleva katkelma kuvastaa tunnelmaani hyvin. Muisto siitä, kuinka J astui ovesta sisään, ja vedin hänet halaukseen. Itkettää.

Ennen en ollut romantikko... Olin katkera, kovettunut, vakuuttunut siitä että viettäisin loppuelämäni yksin, koska yksikään poika ei ollut koskaan sanonut minulle ystävällistä sanaa. Ihme ajatella, miten tilanne muuttui. Tämän suhteen lasken itseni onnekkaaksi.

Mutta poikaystäväni J onkin ainoa ystäväni, siskoani lukuunottamatta. Koulussa minulla on yksi ystävän tapainen, mutta koska emme koskaan ole yhteydessä koulun ulkopuolella, en tiedä voiko häntä laskea "oikeaksi" ystäväksi. Olen viettänyt kesäni vanhempieni maatilalla, mutta muutoin asun kaupungissa omassa asunnossa. Kohta on muutto takaisin edessä. Asunnossa vietän aikani tietokoneen tai TV:n ääressä. Minulla ei ole sosiaalista elämää.

 

Koulu ahdistaa. Työharjoittelu ahdistaa. Saatana. Se alkaa viikon kuluttua. Miten minä selviän? Haluan tämän kesän jatkuvan ikuisesti. Minä olen niin kateellinen normaaleille henkilöille, jotka eivät pelkää uusia ihmisiä, töitä, koulua.

Olen epäonnistunut.

 

Tekisi mieli nukkua talviunta, ja herätä vasta silloin kun voin tavata J:n seuraavan kerran.

 

Jospa kattoisi jonkun elokuvan ennen sänkyyn kömpimistä. Tekisi mieli tehdä kaikenlaista, mutta kyllästyn helposti. Tylsistyn. En enää nauti asioista kuin ennen. Kai minulla on jonkinasteinen masennus. Mutta en uskalla soittaa kellekään psykiatrille/tms. En edes tiedä kelle soittaisin. Luin lehdestä että paikkakuntani psykiatrinen osasto on kriisissä - ei yhtään psykologia. Että näin. Pelkään myös että jos joskus päätyisin psykologin juttusille, hän antaisi minulle masennuslääkettä. Pelkään niiden lihottavan. En halua olla ylipainoinen, niin kuin aiemmin elämässäni.

 

Yöllä ajatukset ovat kuin zombeja. Zombeja, jotka sanovat kylmän totuuden, ja kaivavat epätoivon esiin.

 

En haluaisi huolehtia ja pelätä koko ajan.